Apulannasta on ajan myötä tullut merkittävä suomalainen rock-yhtye, joka on vaikuttanut kiistatta kotimaiseen populaarimusiikkiin. Vakiinnuttaessaan asemansa yhtenä suosituimmista kotimaisista ryhmistä siitä on tullut itsestäänselvyys, turvallinen yhtye, joka kieltäytyy luomasta nahkaansa. Siksi se tavoittaa soitossaan jotain välitöntä ja luontevaa.

Voi olla, että kolmikko on muokannut viime levyillään tyyliään ja jalostanut tuotettaan, mutta musiikki on säilyttänyt tunnistettavan muotonsa: se on samaa Apulantaa, joka ravisteli kansakuntaa Mitä kuuluu -kappaleen aggressiolla ja hämmensi Aivan kuin kaikki muutkin -albumin (1998) hauraammilla sävyillä. Matkan varrella Apulannasta on kouliintunut ammattitaitoinen yhtye, jonka hallitseva ääni on säilynyt tummanpuhuvana, rosoisena ja yksioikoisena. Se on sama yhtenäinen ja käheä ääni, joka kuljetti Attack Of The A.L. People -ensilevyä (1995).

Apulannan kahdeksas albumi Kiila on paatoksellinen, mahtipontinen ja pateettinen katsaus yhtyeen nykyhetkeen. Parta-Sami Lehtinen on korvannut Tuukka Temosen basistina, mutta ei ole vaikuttanut sanottavasti Apulannan sointiin tai Toni Wirtasen kirjoittamiseen. Materiaali on synkkää, vuoroin sulkeutunutta, vuoroin räjähtävää, suurista lohkareista rakennettua lohdutonta, melodista draamaa. Se on alistettu jousia vasten soitetuille, yliajetuille voimasoinnuille, joita jännitetään puhtain soundein ja vuorottelevin osin.

Kappaleet ja varsinainen toteutus tavoittelevat yhtä aikaa syvyyttä, jota sanoitus sekä jouset ilmentävät, ja linjakkuutta, joka kuuluu Jyrki Tuovisen pakottamassa, voimakkaassa äänimaailmassa. Lopputuotteesta on vääjäämättä kehkeytynyt ilmaisukeinoiltaan rajoittunut, tyyliltään ohut, yksinkertaisuudessaan ja paatoksessaan typerryttävä mutta tehokas, mustavalkoinen työ.

Jos Apulannalla riittäisi rohkeutta ja näköaloja suurieleisyytensä ilmaisuvälineiksi, kuiva ja huumoriton Kiila voisi toimia ilman ironian häivääkään. Valitettavasti ironia on suomalaisten rock-yhtyeiden elinehto, kun musiikki ja sanoitus oikeutetaan lehdistön välityksellä. Toni Wirtanen on ehtinyt hymyssä suin luonnehtia Kiilaa "oodiksi kuolevalle nuoruudelle", mutta hän puhuu ani harvoin vakavasti haudanvakavasta musiikistaan.

Apulanta ei ole yhtye, joka pyrkii muuttumaan ja lähestymään kirjoitus- tai sovitusprosessia uusista näkökulmista. Minua ja monia muita kiinnostaa, tuleeko Apulanta vielä tietoisesti pureutumaan musiikkiinsa uudistaakseen sitä perusteellisesti vai valitseeko se tulevaisuudessakin asemansa takaaman maltillisen poljennon. 

Apulanta on jälleen tehnyt hämmästyttävän määrän kertosäkeitä, jotka ovat kuin luotuja teinien ja vähän vanhemmankin yleisön huudattamiseen festivaaleilla ja klubeissa. Kertosäkeissä puretaan ahdistusta tutun uskottavasti, joten mukana laulamisessa on myös sisältöä.

Levyn alkupuolelta löytyy kolmikko Jumala-Faarao-Valas, jossa jokaisen biisin tarttuvuus on taattu ja asema tulevaisuuden hittikokoelmilla todennäköinen. Itse asiassa yhtä tarttuvia ovat keskitempoinen ja herkkyyttä tavoitteleva Hetki sekä punkahtava Saasta.

Yleensä sovitusten reseptit ovat tuttua Apulantaa. Hetkittäin pidätellään ja viimeistään kertosäkeessä räyhäkitara täyttää tilan. Juuri näin menettelevät myös maailman kaikki Nirvana-kopiot sekä tietysti Foo Fighters uutuudellaan. Mutta Apulanta ei ole minkään kopio. Tarvitaan hämmentävä sekoitus rajoittunutta soittotaitoa, luovaa hulluutta, aitoa ajattelua ja tarkoituksellista typeryyttä, jotta Hiekan kaltainen elämänmakuinen keitos saadaan kokoon.

Suomen megabändeistä vain Apulanta uskaltaa avata levynsä näin tönköllä nimibiisillä. Hiekka kuulostaa siltä kuin isoveljen 1980-luvun syntikan lainaksi saanut koululaisbändi harjoittelisi uudeksi Neljäksi Ruusuksi, mutta kitaristi ei suostu matkimaan Kodea vaan pitää väkisin särkijän päällä ja nupit kaakossa. Kyseessä on huvittava sovitus diskobassoineen, mutta kyllähän tämäkin läpi menee, erinomaisen kertosäkeen avulla.

Toista ääripäätä edustavat sävykkäästi rullaava Valas ja aidosti ahdistava tunnelmakuva Ontto sydän. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut musiikillisesti näin valmiilta, vaikka Aivan kuin kaikki muutkin on ehjempi ja intensiivisempi henkilökohtaisen kärsimysnäytelmän kuvaus.

Hiekan huumorisoundeja tarvitaan ehkä vastapainoksi, sillä Toni Wirtanen laulaa edelleen niin pateettisia synkistelyjä (Jumala, Saasta, Ontto sydän…), että Yön Varietee-esikoinenkin jää kakkoseksi. Ja kyllähän suomalaisiin edelleen patetia puree, jos se tarjoillaan näin vakuuttavasti ja ilmeisen aidosti koettuna. Wirtasen karisma kantaa biisejä hyvinkin vaihtelevien hetkien läpi. Olikohan totta se Wirtasen väite, että hän kuristi itseään vyöllä äänitellessään Onton sydämen angstista ja pihisten toteutettua lauluraitaa? Vyötä sopisi hellittää kaulan ympäriltä ja keskittyä mieluummin treenaamiseen. Biisit vaativat sitä jatkossakin, jos Hetken hienot kitaravälikkeet, Valaan sovitukselliset koukut ja Onton sointimaailmat halutaan toistaa myös konserttitilanteessa.

Konventionaalisen ajattelun mukaan tällainen matsku kaipaisi ihan aitoa soittotaitoa, rytmistä irtonaisuutta ja napakkaa tarkkuutta Levy-yhtiön toisen megamyyjän Tehosekoittimen tapaan. Mutta veisikö sen viimeisenkin kömpelyyden katoaminen jotain olennaista Apulannasta? Ja pilaantuisiko Hiekan soundipolitiikka, jos ammattitaitoinen tuottaja olisi syventänyt ja kirkastanut yleissoundia? En osaa vastata. Sen tiedän, että juuri tällaisena Hiekka ajatteluttaa, arveluttaa ja kiehtoo enemmän kuin useimmat tämän vuoden suomenkielisistä rocklevyistä. 

Tunnustetaan se heti alkuun. Rivakkaa julkaisutahtia suosiva Apulanta (Heinola 10 on jo yhtyeen kuudes studio-levy) ei ole koskaan kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini. En ole ikinä omistanut bändin yhtäkään levyä, enkä mennyt katsomaan sitä keikalle. Apulannan biisien kuulemiselta on ollut viime vuosina täysin mahdoton välttyä, mutta minulle tuttua tavaraa ovat lähinnä radiosoittoa saaneet sinkut ja monasti niin ahdistavat videot. Kyseisen historian valossa voisi levyn arvioimisen luulla olevan väkinäistä ja vailla pohjaa, mutta asian voi kääntää toistekin päin. On helpompi olla objektiivinen ja keskittyä uutuuteen ilman menneitä ansioita tahi painolasteja.
Yleisimmät journalistiset väläykset levyä arvioidessa tulevat todennäköisesti olemaan kommentit tyyliin "paluu juurille" ja "tribuutti kotikaupungille". Itse en sellaista kuule. Raivokasta mättöä toki löytyy, mutta mielestäni Heinola Kympin kirjo on monipuolisempi kuin hatara Apulanta-tietämykseni muistaakaan. Kaipuusta takaisin kellareihin on siis turha puhua, enemmänkin on kyse luonnollisesta jatkumosta. Toni Wirtanen luo nahkaansa iän ja kokemusten karttuessa kuten me muutkin ihmispolot. Parhaana esimerkkinä uudistuksista käy Kirveltäjät-biisi, jota on siunattu erittäin maukkaalla kitarakuviolla. Eihän tätä ilman Wirtasen ääntä edes tunnistaisi Apulannaksi.
Vastikään singlenä ilmestynyt avauskappale Reunalla puolestaan kuullostaa juuri siltä kuin hyvän Apulanta-hitin useimpien mielestä täytyykin. Tarpeellinen annos angstia höystettynä kertosäkeen runnovilla kitaroilla takaa paikan suomirokin kaanonissa ja vääjäämättömillä kokoelmalevyillä. Samanlaisia sataprosenttisia klassikoita Heinola 10 ei tarjoa, lukuunottamatta jo aiemmin potentiaalinsa osoittanutta Viivakoodit-singleä. Ennakkotietojen arvuuttelemaa nu-metallia saa levyltä hakemalla hakea. Ehkäpä Ruhtinaat-kappaleen nykivä jyräys voitaisiin kyseiseen genreen pakottaa, samoin tiiviisti kulkeva Tunnit.
Vaikkei tältä levyltä lohkaistaisikaan viittä sinkkua tai yllettäisi kymmenien tuhansien myyntiin, on se yhtään epäilemättä seuraava linkki Apulannan katkeamattomaan menestysketjuun. 

Nämä kaverit ovat rocktähtiä. He riehuivat lokakuun puolivälissä Jyrkin hittikilpailussa alasti ja rikkoivat soittimia. Sitten he julkaisevat albumin, jossa yhdelläkään laululla ei ole nimeä, vaan pelkät järjestysnumerot. Kovia jannuja.
Perusjutut ovat kovilla kavereilla tallella. Kappaleet noudattavat tutuksi käynyttä Apulanta-rakennetta, jossa hiljaiset osuudet vuorottelevat äärimmäisten energiaryöpsähdysten kanssa. Ratkaisu ei ole uusi keksintä, eikä varsinkaan Nirvanan käsialaa, sillä se on periytynyt bändisukupolvelta toiselle. Silti se kuulostaa aina yhtä tehokkaalta.
Apulannalla on ollut voimakas halu uudistua, ja se on tapahtunut sopivan pienin askelin. Sovituksiin on uhrattu enemmän ajatusta, sillä suoraviivaisten rallien sekaan on sujautettu sekalaisia rytmikonenaksutuksia ja muita hälyääniä. Biiseissä on aiempaa enemmän pikku yllätyksiä. Kitarasoundi on lämpimämpi kuin aiemmin. Ei mitään mullistavaa, mutta sopivasti herättämään kiinnostusta. Idioottivarmat hitit albumilta ehkä puuttuvat, mutta ei täytebiisejäkään ole mukana. Tasainen kokonaisuus on ollut tärkeintä kundeille.
Apulanta haluaa olla vaarallinen yhtye. Ja se on sitä ilman ylimääräistä sekoiluakin.

Apulannan kymmenes studioalbumi myi kultaa toista viikkoa ennen julkaisuaan. Se kertoo jotain sekä yhtyeen statuksesta että siitä, mikä on kritiikin suhde myyntiin.

Apulanta on jo aikoja sitten saavuttanut kadehdittavan aseman. Yhtye voi tehdä lähes mitä tahansa sen vaikuttamatta välittömästi suosioon. Maineensa Apulanta on kerännyt vain musiikillaan, sillä vaikka sen uralle mahtuu yksi jos toinenkin tyylipoliittinen kokeilu, on se säilynyt uskollisena juurilleen. Toni Wirtasen dramaattisimmat kappaleet saattavat olla pateettisia ja metalliflirttailut ulkokultaisia, mutta aina yhtyeen on pystynyt tunnistamaan. Siitä pitää huolen viimeistään Wirtasen omaleimainen käninä, joka muussa yhteydessä olisi vihonviimeistä jodlausta. Apulannassa se on elintärkeä osa kokonaisuutta.

Jälleen kerran julkisuudessa bändi keskittyi tarinoimaan puutaheinää tulevan levyn luonteesta. Lisäksi Kuutio on pakattu möhköfanttimaisen pönäköihin scifi-kansiin, jotka eivät voisi levyn luonteesta kauempana olla. Välillä herääkin ajatus, onko musiikin teko bändille sittenkin osa suurta mediahuijausta.

Ja nyt Apulanta on taas keskittynyt siihen minkä se osaa parhaiten: simppeleiden ja tarttuvien rock-kappaleiden tekemiseen. Avausraita Kaikki sun pelkosi korkkaa levyn rämisevämpänä kuin se itse asiassa onkaan. Oikea fiilis on kuitenkin luotu. Hissuksiin mukaan lipuu näennäisen moderneja soundiratkaisuja, mutta tällä kertaa rutisevat hälyäänet ja härpättimet eivät pyrikään kätkemään kappaleiden ydintä. Kuution biisit on helppo kuvitella keikalla yleisömassan pomppusulkeisiksi.

Apulannan suurin hyve on taaskin se, kuinka helpolta yhtye saa kaiken kuulostamaan. Koukut ovat yksinkertaisia ja siksi sitäkin tehokkaampia. Vauriot on varmasti bändin paras sinkkubiisi vuosiin. Sitä kelpaa keikkasetissä roikottaa vaikka uran loppuun asti. Kertosäkeisiin on ladattu boforeita niin, että takin liepeet lepattavat ja Apulannalle tyypilliseen tapaan niitä pedataan niin hartaasti, että vaikutus tuplaantuu. Tyylikeinoja on taas poimittu kaikkialta tukkahevin ja iskelmän väliltä. Kaava on silti Wirtasen ikioma.

Tekstit ovat jälleen kerran tahallisen kimuranttia liirunlaarumia, joka on tullut tutuksi jo Wirtasen puheenparresta. Perinteiseen rocklyriikkaan on ripoteltu yllättäviä sanavalintoja (kuinka monella levyllä olet kuullut laulettavan yhteishakukaavakkeista?) ja sivistyssanoja. Se on tapa, joka varmasti jakaa mielipiteet.

Kuutiolla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Jopa pitkään lässyltä kuulostava Airut lähtee lopulta nousuun. Monikohan Apulannan ikäinen suomalainen rockyhtye tekee uransa yhden parhaimmista levytyksistä kymmenennellä albumillaan? Niin, moniko saman ikäpolven yhtye on päässyt edes tänne asti?

Kun Apulanta julkaisi vuosien 1993-1997 singlet niputtavan kokoelman, se oli kädenojennus nuorille faneille, jotka halusivat haalia koko Apis-tuotannon ja olivat valmiita maksamaan harvinaisiksi käyneistä vinyylisingleistä satoja markkoja. Tuollaista funktiota ei vuodet 1998-2003 kattavalla tuplalla ole, sillä viidessä vuodessa Apulanta on vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen rockin suurista nimistä. Enää fanit eivät koostu pelkästään teinitytöistä ja siirtyminen cd-aikaan on laskenut single-julkaisujen arvoa ronskilla kouralla.

Tätä taustaa vastaan ei toiselle sinkkukokoelmalle keksi oikein muuta tarkoitusta kuin diskografian johdonmukaisuuden. Taiteellisilla ansioilla kokoelman julkaisua tuskin haluaa perustella kovinkaan fani, sillä sinkut on levylle laitettu kokonaisuudessaan. Näin mukana olevista biiseistä leijonanosa on juuri niitä bonusraitoja, joista suurimman osan yhtye on satavarmasti tehnyt jotain eksklusiivista singleille pistääkseen. Etenkin kakkoslevyllä järjestään "b-puolet" ovat karmaisevaa kuunneltavaa. Studiohassuttelua, joilla on merkitystä vain tekijöilleen. Pari livebiisiä osoittaa varsin konkreettisesti, että livesoitto ei ole Apulannan vahvimpia osa-alueita.

Toni Wirtasen taiteilijapakkomielle näkyy myös biisien järjettömässä "monipuolisuudessa". Kun lähes Kata Kärkkäisen veroinen monitaituri ei osaa päättää, haluaisiko olla muusikko, näyttelijä, seurapiirijulkkis vai kuvataiteilija, ei miehelle riitä Apulannan yhä metallisemmaksi käyvä pop punk, vaan kaikkea pitää päästä kokeilemaan. On rappia, iskelmää ja hevirockia. Seurauksena kuulijalle syntyy syvä myötähäpeän tunne. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen biisi on Sipen kirjoittama Kusen tulta, joka sekin on pilattu mukahauskoilla sanoituksilla.

Toki levyillä on mukana myös viiden viimeisen vuoden Apulanta-hitit, mutta Teit meistä kauniin, Hallaa, Amerika, Hiekka tai Jumala edes yhdessä eivät kallista vaakakuppia positiivisen puolelle, kun vastassa on kolmisenkymmentä biisiraakiletta tai hetken mielijohteesta syntynyttä kokeilua. 

"Minusta olisi saakelin siistiä kävellä lavalle, jonka edessä ihmiset huutaisi mun nimeä ja ottaisi valokuvia. Mä nauttisin siitä tosi paljon.". Näin toivoi Toni Wirtanen Soundin ihkaensimmäisessä Apulanta-haastattelussa joulukuussa 1994. Rohkenen epäillä, ettei tuolloin vielä armeijassa ollut miehenalku osannut visioida kuinka hyvin haaveet lopulta voivat käydä toteen.
Syitä ja seurauksia niputtaa Apiksen kymmenvuotisen uran tuplakokoelmalle ja alkuun absurdilta kuulostava 30 parasta -alaotsikkokin pitää kutinsa. Apulannan ei ole tarvinnut täyttää tuplaansa millä tahansa harvinaisuuksilla ja jämäbiiseillä. Singlekokoelma 1993-1997 sekä Lavuaarista-live täyttivät sikäli paikkansa, että nyt näin sopivasti vuoden parhaan sesongin alla Apulanta ja sen takana alusta asti seissyt Levy-yhtiö voivat lykätä markkinoille puhtaan hittikimaran. Ja käsi sydämellä voi sanoa, että se on myös tänä syksynä julkaistavista suomalaisista kokoelmista se paras.
Syitä ja seurauksia käy läpi Heinolan ylpeyden uran alkaen jättihitistä Mitä kuuluu ja päättyen Heinola 10:lta lohkottuun neljään siivuun. Moni asia on näiden kahden aikakauden välissä ehtinyt muuttua, mutta yksi olennainen piirre on säilynyt koko ajan mukana: Toni Wirtasen biisit ovat koko tämän ajan pysyneet erinomaisina. Oli kyse sitten yksinkertaisesta ramopopista tai paksuilla jousimatoilla vuoratusta modernista rockista, ovat pääosassa aina itse sävellykset. Eri asia on, kuinka kappaleet on kulloinkin sovitettu. Tälläkin koosteella kuultavat Liikaa ja Odotus muistuttavat, että liika on aina liikaa oli sitten kyse kitaroista tai viuluista. Wirtasen teksteissä tulee silloin tällöin esiin omituisia latteuksia, mutta harva täkäläinen alle kolmekymppinen rocklyyrikko on kuvaillut sukupolvensa tunteita yhtä osuvasti kuin itsensä täysillä likoon laittava Wirtanen. Naiivisti kaikista kielikuvista itsensä alastomaksi riisuva Mitä kuuluu kuulostaa yhä tänäkin päivänä raadollisessa raivossaan pysähdyttävältä ja sen "no hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä miltä musta tuntuu" -kohtaa on varmasti siteerattu monessa kodissa pahaa oloa purettaessa.
Kaksoislevy ei etene kronologisessa järjestyksessä, mutta Apulannan kehityskaaren se silti paljastaa. Aivan kuin kaikki muutkin -levy ei välttämättä ole kavereiden oma suosikkialbumi, mutta tuolla levyllä bändi oli uransa käännekohdassa. Teiniangsti oli purettu loppuun, mutta jostain tummat sävyt silti hiipivät tällekin levylle. Uudistumisen paineista puhuttiin ihan ääneenkin. Apulanta on henkilökemialtaan poikkeuksellisen värikäs yhtye eivätkä Toni, Sipe ja Tuukka ole julkisuudessakaan olleet aina asioista yhtä mieltä. Neloskiekollaan trio ei edes vaivautunut nimeämään kappaleitaan ja taustalla oli iltapäivälehtien lööppeihin asti yltänyt jeesustelu ratkiriemukkaasta Jyrki Hit Challengessa esitetystä Mex-Tex Cowboy -performanssista. Levy kuulosti entistäkin henkilökohtaisemmalta, haavoittuvalta, jopa hauraalta, ja ehkä juuri siitä johtuen se on jäänyt omaksi Apulanta-suosikkilevyksi.
Yhtä lailla vakuuttavalta toki Plastik ja Heinola 10 molemmat soundaavat, mutta niillä bändi oli jo selvästi aikuistunut ja vakiinnuttanut asemansa. Enää uudistuminen ei ollut samanlainen riski. Viimeisellä kahdella levyllään ja sen jälkeen todisteltavaa - sen paremmin itselle kuin muillekaan - on ollut hyvin vähän.
Siksipä Apulannan seuraava siirto on entistäkin mielenkiintoisempi. Ura on nyt konkreettisesti pistetty pakettiin - millainen on uuden kymmenvuotiskauden alku? 

Apulanta on julkaissut uransa varrella useita Aivan kuin kaikki muutkin- ja Kiila -albumeiden (1998 ja 2005) kaltaisia, klassikoiksi tituleerattuja rocklevyjä. Toni Wirtasella on harvinainen kyky säveltää vuodesta toiseen korkeatasoisia ja tarttuvia rock-anthemeita. Lisäksi Apulanta on onnistunut siinä, mistä harva ”nuorisomusiikkia” esittävä ryhmä voi vain haaveilla: se on onnistunut pysymään uskottavana suomenkielisenä rockyhtyeenä usealle eri sukupolvelle. Sen menestys ei perustu nostalgian varassa lepäävään massasuosioon, vaan kykyyn julkaista yhä relevanttia musiikkia.

On totta, että Toni Wirtasen sävelkynästä irtoavat melodiakulut ja ihmissuhteiden karikkoja kartoittavat sanoitukset on kuultu useaan otteeseen. On silti klisee moittia bändiä itsensä toistamisesta. Jokaista taideteosta pitäisi arvioida sen omien ominaisuuksien perusteella – asettamatta sitä minkäänlaiseen kontekstiin. Tämä on tietenkin mahdotonta, mutta päämääränä hyvä pitää mielessä.

Ei liene suuri yllätys, että Kaikki kolmesta pahasta -levy kuulostaa juuri siltä itseltään – Apulannalta. Albumi jatkaa samoilla linjoilla Kuutio-pitkäsoiton (2008) kanssa. Se on pullollaan keskitempoisia, kitaravalleja täyteen survottuja rockkappaleita. Äänikuva on pikemminkin täyteen ahdetun, kuin jylhän kuuloinen. Se on sääli, sillä monesta kappaleesta olisi saanut riisutummalla ja vähemmän jyräävällä sovituksella mielenkiintoisemman kokonaisuuden. Nyt moni laulu on pilattu kököllä heviriffittelyllä.

Apulannalla on pakottava tarve kurottaa punkmenneisyyteensä. Duurissa etenevät lastenlaulumaiset kappaleet eivät enää istu yhtyeen ilmaisuun yhtä hyvin kuin viisitoista vuotta sitten. On vaivaannuttavaa kuulla neljääkymmentä lähestyvien miesten laulavan ikkunaa raapivista zombeista. Koskettavimmillaan – ja samalla uskottavimmillaan – yhtye on silloin, kun se paljastaa pelkäävänsä yksinäisyyttä ja katkeraa vanhuutta. Herkkyys on kuitenkin korvattu monin paikoin näennäisen rankalla ilmaisulla. Levyn päättävä Vääryyttä!!1! on tästä selkein ja karmein esimerkki.

On levyllä paljon hyvääkin. Albumi on täynnä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita, hitiltä maistuvia ja äärimmäisen koukuttavia kappaleita. Esimerkiksi pasuunoin ja trumpetein etenevä, orienttiin viittaava Paaso on hieno ja lennokas rockbiisi, joka kuitenkin sanoitukseltaan on yhtyeen tuotannon suomalaiskansallisin. Myös Ei yhtään todistaa -tyylinen tuttuun diskopoljentoon nojaava junttahitti Aggressio on mainio esitys.

Albumin on yhtyeen kanssa tuottanut Jyrki Tuovinen, joka on ollut mukana jo useammalla Apulannan levyllä. Tuttuun ja turvalliseen tapaan työstää musiikkia on helppo nojata, mutta olisi mielenkiintoista tietää, miltä yhtye kuulostaisi jonkun omapäisen ja persoonallisen tuottajan käsissä.

Teemu Bergmanin kipparoima Pää Kii vei kotiin (?) parikin pystiä Helsingin Virgin Oilissa juhlitusta Femmagalaasta - eikä mitä tahansa palkintoja vaan kenties ne tärkeimmät, eli tuomaristoraadin myöntämän Femma-Femman ja Yleisö-Femman.

- Puuttuu enää bändin hajoaminen lavalla niin miehistöllisesti kuin henkisestikin ja yhtyeen lopullinen kulttimaine olisi selvä juttu. Nytkin ollaan jo vitun lähellä, kuuluivat Femma-Femmanm perustelut.

Yleisö-Femman äänet jakautuivat peräti 461 eri artistille tai bändille. 132 ehdokasta sai vain yhden äänen.

Voittajien koko lista näyttää seuraavalta:

Femma-Femma: Pää kii
Elämäntyö-Femma: Jarttu Mustonen (Ravintola Torvi)
Puskista-Femma: Nyrkkitappelu
Swag-Femma: Asa
Mesta-Femma: Kuudes aisti
Lafka-Femma: Svart Records
Strömsö-Femma: TTVK ry:n Chisu-gate
Huuru-Femma: Hexvessel
MuSex-Femma: Hexvessel, Jess And The Ancient Ones, Mr. Peter Hayden, Tombstoned ja Seremonia buukattiin Roadburn-festivaalille
Totaalinen uusmediahaltuunotto -Femma: Kauko Röyhkä
Filmi-Femma: Kovasikajuttu
En Femma igen -Femma: K-X-P
Sale-Femma: Apulanta
Aholaita-Femma: Jaakko Laitinen & Väärä raha
Yleisö-Femma: Pää kii

Kunniamaininnat:

Rumban Nisse M: Tuukka Temonen
Radio Helsinki ja Nyt-liite: Tiiu Helinä
Sue, kuokka ja Jussi: Jyrock

Pää Kiillä onkin mennyt kovaa viime aikoina, sillä yhtye buukattiin juuri ensi kesän Roskilden festivaalillekin. Vääntämiseksi se tosin meni - ainakin Ylen haastatteleman Bergmanin mukaan:

- Meillä oli vähän ongelmia, kun meidän basistilla on lapsi kotona just sillä viikolla ja sille piti saada hoitaja, että päästään sinne Roskildeen keikalle. Saatiin se kuitenkin järjestettyä.

Kai se on laitetteva Kalifornia Dreamin' soimaan:

Eniten Emmoja kantoi tänä vuonna kotiin poikkeuksellisen nuori artisti, kun Robin kahmi itselleen voitot sarjoista Vuoden tulokas, Vuoden popalbumi ja Vuoden biisi, sekä voitti vielä Spotify Innovation Awardin. Jukka Poika pystit kategorioista Vuoden miessolisti, Vuoden hiphop/reggae/urban-albumi ja Vuoden albumi.

Nightwish palkittiin Vuoden yhtyeenä ja parhaasta metallialbumista. Kriitikoiden valinta -Emman sai Pää Kii ja Kultaisella Emmalla palkittiin Kari "Epe" Helenius.

Gaalassa kuultiin myös useita esiintyjiä. Esimerkiksi Don Johnson Big Bandin ja Robinin yhteisnumeron näet täältä.

Palkittujen lista näyttää kokonaisuudessaan tältä:

Vuoden naissolisti
Anna Puu

Vuoden miessolisti
Jukka Poika

Vuoden tulokas
Robin

Vuoden popalbumi
Koodi / Robin

Vuoden rockalbumi
Kaikki kolmesta pahasta / Apulanta

Vuoden iskelmäalbumi
Afrikan tähti / Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani

Vuoden hiphop- / reggae /urban –albumi
Yhdestä Puusta / Jukka Poika

Vuoden metallialbumi
Imaginaerum / Nightwish

Vuoden biisi
Frontside Ollie / Robin (säv. ja san. Maki Kolehmainen, Jimi Constantine, Tracy Lipp, Bernard Grobman, Sana Mustonen)

Vuoden albumi
Yhdestä Puusta / Jukka Poika

Vuoden yhtye
Nightwish

Vuoden klassinen Emma
Šostakovitšin jousikvartetot nro 3, 4 & 7 / Meta4

Vuoden lastenalbumi
Lasten aarteita / Eri esittäjiä

Vuoden etnoalbumi
Åkerö / Maria Kalaniemi ja Timo Alakotila

Vuoden jazzalbumi
Out to Lynch / Kalle Kalima & K-18

Vuoden kriitikoiden valinta
Pää kii / Pää kii

Vuoden tuottaja
Eppu Kosonen / tuottanut: Jesse Kaikuranta, Samuli Putro, Juha Tapio

Vuoden myydyin albumi
Vain elämää / Warner Music Finland. Myyntimäärä 164 119 kappaletta.

Vienti-Emma
Värttinä

Erikois-Emma
22-Pistepirkko
Timo Lindström

Kultainen Emma
Kari 'Epe' Helenius

Spotify Innovation Award
Robin

Yleisöäänestys:

Vuoden yhtye
Elonkerjuu

Vuoden albuminkansi
The Rasmus / valokuva Hiroshi Manaka, kannentekijä Musuta

Vuoden musiikkivideo
I'm a Mess / The Rasmus. Videon ohjaus: Musuta

Kesä on pelastettu! Pertti Kurikan Nimipäivät kiertää ahkerasti Suomen festareita koko kesän.

– Treenattu on. Keikkoja on esitetty ja keikkaliksaa on tullut. Hyvin on mennyt ja yleisö tykkää ja tanssii meidän kanssa, vakuuttaa rumpali Toni tiedotteessa.

– Pertti ei tykkää huumorista, Samikaan ei tykkää. Sami käskee lopettamaan ja lopettamaan. Pertti valitti, että Sami vaan komentaa meitä. Karilta katosi hattu. Syyttää sitten minua niin kuin Samikin. Mä en usko niitä, mulle tulee kauhean paha mieli. Hermot menee heidän kanssa. Festivaaleilla esiinnytään ja juodaan kokista. Pertti ottaa Fantaa. Sami ja Kari käyttäytyy aivan kohteliaasti ja hyvin. Sami sanoo mulle: "missä minun hattu on?". Karilta hukkuu hattu keikalle ja se rupee syyttelemään minua ja huutaa Kallelle. Tulen aivan hyvin toimeen bändin kanssa, mutta Sami on sellainen iso mies, joka ei halua Kallio-biisiä soittaa, kun se on sellanen porvari ja kepulainen.

Festarikalenteri näyttää tältä:

pe 24.05. Helsinki, Narinkkatori
pe 24.05. Toukorock, Huittinen
la 25.05. Ylöjärvi, Pöheikön pölläys
pe 07.06. Helsinki, Cross Over-fest
la 08.06. Suonenjoki, Iisrokki
la 15.06. Jämsä, Satama Soi -piknik
su 16.06. Seinäjoki, Provinssirock
pe 28.06. Borlänge, Sweden, Peace & Love
la 06.07. Turku, Ruisrock
su 07.07. Aitoo, Kirkastusjuhlat
la 13.07. Joensuu, Ilosaarirock
pe 02.08. Pori, Porispere
la 03.08. Lappeenranta, LPRHC Fest
to 15.08. Joensuu, Parafest
pe 16.08. Jalasjärvi, Aukustirock
la 17.08. Prizren, Kosovo DokuFest
la 24.08. Varkaus, Theft city rock

Tien päälle lähtee myös Apulanta. Kesän kotimaan keikkojen jälkeen kolmikko ottaa suunnaksi ulkomaat. Studiossakin on ehditty käymään, sillä Apulanta julkaisee juhannuksena uuden singlen Poltettu karma, jonka on tuottanut Arttu Peljo.

Tänään ilmestyneessä Soundissa Toni Wirtanen juttelee Antti Tuiskun kanssa ja puheeksi nousee myös syksyn rundi:

– Rutiinit paukkuvat hienosti, kun rundaa pakettiautolla Puolassa, Toni tokaisee jutussa.

Apulannan syksyinen Euroopan-kiertue näyttää tältä:

to 29.08. Puola, Gdansk, Wydział Remontowy
pe 30.08. Puola, Poznan, Klubie u Bazyla
la 31.08. Puola, Katowice, Straszny Dwór Club
ma 02.09. Slovakia, Kosice, T-club
ti 03.09. Unkari, Budapest, Zöld Pardon
ke 04.09. Itävalta, Wien, Viper room
to 05.09. Tsekki, Prague, EXIT Chmelnice
pe 06.09. Saksa, Berlin, Blackland
la 07.09. Saksa, Hamburg, Bambi Galore
pe 13.09. Englanti, Brighton, Northern Lights
la 14.09. Englanti, Brighton, Northern Lights

Perinteisellä kesäkiertueella oleva Apulanta on julkaissut uuden Poltettu karma -promovideon. Kaikenlaisten "lyriikkavideoiden" jälkeen heinolalaisorkesterin villin lännen tunnelmissa etenevä teos on todella komeaa katsottavaa (ja kuunneltavaa).

Muun muassa Sergio Leonelta ja Pertti "Spede" Pasaselta "lainaavan" videon ovat käsikirjoittaneet laulajakitaristi Toni Wirtanen ja ex-Apis-basisti Tuukka Temonen. Jälkimmäinen vastaa tutusti myös pätkän ohjauksesta.

Poltettu karma löytyy tästä alta:

Soundin kesätuplassa on sivukaupalla asiaa artistien ruokakokemuksista niin festareiden bäkkäreiltä kuin teiden varsilta. Tässä vielä lisää vinkkejä niin suosikkikesäherkuista kuin -ruokapaikoista.

Artistien suosikkiruokapaikat tien päältä

Kari Aalto (Pertti Kurikan Nimipäivät): – Tintin grilli Roskapankin lähellä on hieno paikka. 



Mikko Von Hertzen (Von Hertzen Brothers): – Tertin Kartano on vakiostoppi matkalla Kuopion suunnalle. Noutopöydästä löytyy muun muassa savumuikkuja ja freesiä salaattia. Se on viherpiipertäjälle oiva mesta.

Kaikenlaiset paikalliset erikoisuudet kiinnostavat

Paleface: – Ylipäänsä kaikenlaiset paikalliset erikoisuudet kiinnostavat – Savosta viedään kotiin kalakukkoa ja Lapista rieskaa. Perkussionistimme Abdissa "Mamba" Assefa on tunnettu kulinaristi ja hän muistaa kaikki laadukkaat ruokapaikat ympäri Suomea. Kollegat soittelevat Mamballe ja tiedustelevat, että "ollaan täällä Kuopiossa, missä se hyvä ravintola onkaan". Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgrenin kanssa taas on vitsailtu cafe latten heikosta saatavuudesta ja Tommy onkin uhannut kirjoittaa aiheesta oppaan.



Samae Koskinen: – Takkatupa on ehdoton. Se löytyy nelostien varrelta Pihtiputaan jälkeen. Erittäin ystävällinen henkilökunta ja tien päällä liikkuville löytyy kaikenlaista jännää ekstraa. Maininnan ansaitsevat myös Tampereen Gopal, Turun Tintå ja Jyväskylän Soppabaari.



Tuomas Holopainen (Nightwish): – Kiteeläisravintola Oliivista saa yllättävän maukasta ruokaa. Pääkaupunkiseudun parhaan alkulautasen tarjoaa Annankadun Lappi-ravintola. Viime vuosina on tullut myös perehdyttyä fine diningin saloihin Chez Dominiquesta ja Demosta Farangin kautta Muruun. Kaikki ovat olleet huikeita elämyksiä.

Viime vuosina on tullut myös perehdyttyä fine diningin saloihin

Jukka Poika: – Kuopiosta löytyy hieno muikkuravintola Sampo. Jyväskylän mainio Pöllöwaari taas toimi onnistuneesti yllätyssynttärieni pitopaikkana.



Antti Hyyrynen (Stam1na): – Kannattaa mennä Lappeenrannan ylätorille ja sanoa kioskilla "vety, savu ja kaikki". Minulla on nämä ohjeet tatuoituna hauikseenikin – tosin latinalaisilla kirjaimilla, niin homma näyttää vähän älykkäämmältä. 



Kaarle Viikate: – Jyväskylän Grilli 21 tarjoaa esimerkin onnistuneesta ja maukkaasta grillitoiminnasta. Kouvolalaisen Mutterin lohileipä on puolestaan legendaarinen juttu siinä missä särä on pyhä asia Lemillä.

Melkein joka kylästä löytyy tätä nykyä jokin suosikkipaikka



Sipe (Apulanta): – Seinäjoella tulee käytyä Pikku Paussissa, Hollolassa vanhalla Kunnantuvalla ja... No, melkein joka kylästä löytyy tätä nykyä jokin suosikkipaikka.



Tommi Liimatta (Absoluuttinen Nollapiste): – Tervolan Tervakuksan noutopöytä on hieno asia. Kokkolasta löytyvät Severin grilli ja Auto-Grilli. Niin, yleensäkin kaikki itsenäiset grillit ovat ilahduttavia paikkoja.



Jani Wickholm: – Mieleen tulevat Sokeri-Jussin Kievari Oulussa ja Hämeenlinnan kohdalla oleva moottoritien McDonald's. Ne ovat palvelleet soittajaa hyvin.



Kristian Meurman: – Jos ollaan Mikkelin suunnalla niin nälkäiset popparit menevät Mäntymotellin viereiselle Teboilille. Aiemmin siellä löytyi Snackyn burgereita, nykyään brändinä on Rolls. Kun tie vie Porvoon moottoritietä itään, kannattaa varata vähän ylimääräistä aikaa ja suunnata Kalkkirannan Kievariin Sipoon kohdalla. Lähes meren rannasta löytyy hinta-laatusuhteeltaan eräs Suomen parhaimmista à la carte -ravintoloista. 



Jonsu (Indica): – Vakioravintolamme on intialainen Curry Palace Espoon Leppävaarassa. Se sijaitsee treenikämppämme lähellä ja sieltä tulee otettua usein ruokaa mukaan. 



Erään annoksen nimi on Teurastaja ja siihen kuuluu oluessa haudutettua possunniskaa

Jari Sinkkonen (Kotiteollisuus): – Oululainen burgeripaja Kauppuri 5 on mahtava paikka. Ne tekevät hampurilaisensa alusta loppuun itse. Erään annoksen nimi on Teurastaja ja siihen kuuluu oluessa haudutettua possunniskaa ja paahtopaistia! Myös Jalasjärven Juustoportilla on kiva pysähtyä. Se on myös Janne Hongiston lempipaikka, sillä bassotaiteilijammehan on vilpitön viinan ja juuston ystävä.



Mr. Lordi: – Meerin Grilli Torniossa on aivan ehdoton. Siellä kannattaa tilata esimerkiksi triplajättiamerikkalainen. Jos reissu suuntautuu ylipäänsä pohjoiseen Suomeen niin Meerin Grillin takia kannattaa tehdä muutamankin sadan kilometrin koukkaus.

Artistien ruoka- ja juomavinkit kesään 2013




Kari Aalto: – Syökää makaronilaatikkoa, hampurilaisia, pippuripihvejä ja hotdogeja. Juomaksi kelpaavat esimerkiksi kahvi, lonkero, siideri ja olut.



Kalat grilliin ja siihen kylkeen pari uutta perunaa ja vähän gröönaa

Mikko Von Hertzen: – Ensin kannattaa suorittaa naku-uinti meressä. Siitä sitten rantakalliolle löhöilemään ja nauttimaan kuumentuneen kallion tuoksusta. Kuivattelun jälkeen voi rykäistä vihreästä teestä tehdyn ja hunajalla makeutetun jääteen. Sitten saakin jo nostaa merestä pari ahventa, tietenkin sinisen Crocodile 70 -uistimen avulla. Kalat grilliin ja siihen kylkeen pari uutta perunaa ja vähän gröönaa eli ruohosipulia ja tilliä päälle. Se on siinä.

Jari Sinkkonen: – Kasatkaa iso porukka, esimerkiksi kymmenkunta henkeä. Soittakaa lemiläiseen säräpirtti Kippurasarveen ja varatkaa sieltä pöytä ja syökää vatsanne täyteen ja juokaa päänne täyteen. Tähän hurahtaa kevyesti tuntikausia ja se on suunnilleen maailman mukavinta hommaa.



Kaarle Viikate: – Kaiva esiin rutikuivia halkoja ja tikut. Tee avotuli ja odota hiillosta. Sitten ritilän päälle vapaavalintaisesti erilaisia asioita, esimerkiksi kokonainen siika. Kylkeen voi napata kylmää ja kuivaa valkoviiniä.



Tuomas Holopainen: – Syön hyvin vähän lihaa, mutta mereneläviä sitäkin enemmän. Kesäkauden herkuttelusessioihin kuuluu esimerkiksi loimutettua lohta katkarapu-smetana -kastikkeella, vihersalaattia ja maailman parasta juomaa eli sitruunavettä.

Uudet perunat ovat suomalaista gourmeeta!

Pelle Miljoona: – Uudet perunat ovat suomalaista gourmeeta! Vierelle keko halsterilla hiillostettuja muikkuja, raejuustoa, tomaattia ja kurkkua. Ja juomaksi kylmä bisse, a vot sie!



Samae Koskinen: – Kesällä toimii parhaiten kevyen raikas salaatti. Proteiiniksi kelpaa joku oman etiikan kestävä tuote. Juomaksi suosittelen roséviini-spritzeriä. Se ei turvota!



Juha Raivio (Swallow The Sun): – Kesän menu? Sama kuin aina: kahvi, banaani, sipsit ja suklaa.



Jukka Poika: – Suosittelen lämpimästi silliä, salaattia ja uusia perunoita oluen kera. Ehtiessään voi toki myös grillata jotain.



Sakari "Zachary" Hietala (Tarot): – Broilerivartaat omalla marinadilla on se herkku, jota terassilla tulee nautittua, kera jääkylmän lonkeron. Tästä kombinaatiosta on kesäpäivät tehty.

Juomaksi Pepsi Maxia ja miksei Jack Danielsia tai skottilaistakin



Mr. Lordi: – Paistakaa ribsejä muutaman tunnin ajan miedolla lämmöllä. Sitten tavarat grilliin, jossa palaa Jack Danielsin vanhoista viskitynnyreistä tehtyjä savustuslastuja. Kylkeen kannattaa folioida kokonainen, mutta päistä katkaistu valkosipuli. Juomaksi Pepsi Maxia ja miksei Jack Danielsia tai skottilaistakin.

Teksti ja kuvat: Timo Isoaho

Soundi-klubin kolmatta iltaa juhlitaan Tampereen Klubilla perjantaina 29.11. Normaalisti seinän takana isommalla Pakkahuoneen puolella soittava Apulanta tarjoaa tällä kertaa 450 hengen klubilla intiimimmät ja takuulla myös hikisemmät kinkerit. Soundi-klubi 3:n Facebook-event löytyy täältä.

Jos ei mahdu tai pääse paikalle, pääsee iltaa seuraamaan myös kotoa käsin. Keikka nimittäin streamataan livenä 5 euron hintaan Live Music Stagen kautta.

Apulantahan käväisi vastottain soittamassa pienempiä keikkoja Euroopan-rundilla. Reissun tunnelmia tunnelmia kerrottiin Soundissa parin lehteä sitten muun muassa tähän sävyyn:

– Promoottori oli parikymppinen Ron Jeremyn näköinen kolli. Liksaa ei vedon jälkeen näkynyt, mutta emme me viitsineet juuri kyselläkään, naureskeli basisti Sami Lehtinen partaansa jälkeenpäin.

Tampereen Klubin promoottori ei onneksi näytä Ron Jeremyltä, joten liksakin lienee luvassa.

Alla olevasta videosta voi katsoa Toni Wirtasta puhumassa ja laulamassa Suomea Lontoossa:

Seuraavaksi Apulannalta on tulossa uusi single, 8.11. ilmestyvä Mä nauran tälle. Samana päivänä julkaistaan biisiin tehty 360-asteen musiikkivideo, jota voi katsella joko normaalisti Youtubesta tai 360-sovelluksella älypuhelimen kautta. Seuraava pitkäsoitto ilmestyy joskus ensi vuoden aikana.

Kolmannen Soundi-klubin avaa tamperelainen rockbändi Antavat Kädet, joka kuulostaa alla olevan ep-levyn perusteella erittäin kiinnostavalta. Kikkerijumalaa kumartamaan!

Soundi-klubin keikka on osa Apulannan syysrundia, joka kokonaisuudessaan näyttää tältä:

pe 01.11. Turku, Venus Nightlife
la 02.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
pe 08.11. Kotka, Amarillo
la 09.11. Kankaanpää, Music Club Americano
pe 15.11. Hämeenlinna, Sirkus
la 16.11. Kuopio, Musiikkikeskus
pe 22.11. Mikkeli, Vaakuna
la 23.11. Laukaa, Peurunka areena
su 24.11. Helsinki, Kulttuuritalo, KidsRock
pe 29.11. Tampere, Klubi
la 30.11. Kauhava, Tiikeri
to 05.12. Pori, Bar Kino
pe 06.12. Helsinki, The Circus
la 07.12. Lahti, Finlandiaklubi

Soundin joulukalenterissa päivittäin joku artisti raottaa luukkua kuluneen vuoden musadiggailuihinsa. Luukusta 14 löytyy Apulannan Sipe, joka välttämättä haluaa nostaa esiin edellisvuoden puolella julkaistun levyn. Se hänelle sallittakoon, etenkin kun suositus on näin hyvä!

"Valintani on Absoluuttisen Nollapisteen Pisara ja Lammas 1. Sehän ilmestyi jo 2012, mutta kun se vain on NIIN tajuttoman kova lätty, etten oikein hyvällä tahdollakaan pysty nimeämään viime aikojen julkaisuista mitään joka olisi tuon ylittänyt. Bändin fanit pitävät Suljettu-levyä voittamattomana, mutta Pisara ja Lammas -kokonaisuudella on mahdollisuus jopa mennä ohi. Edellyttäen tosin että osa 2 lunastaa yhtä vahvasti kuin ykkönen. Yhtyeen pitkäaikaisena ystävänä olin todella iloinen, että bändi löysi itsensä jälleen kunnianhimoisen ja monitasoisen proge-eepoksen parista. Muutenkin oli loistava idea koukuttaa yleisö ja jättää se nälkään puoleksitoista vuodeksi."

- Sipe

Absoluuttinen Nollapiste: Planeetta Hyvä

Viime aikoina minua on mietityttänyt levyarvostelijan työn haastavuus – on muodostettava lyhytaikaisen kuuntelun perusteella valistunut mielipide – ja toisaalta kysymys: saako kriitikkoa kritisoida?

Vielä 2000-luvun taitteen Soundi-lehdissä nuoret Apulannan ja Klamydian jätkät vittuilivat surutta tällaisille kriitikoille

Levyarvion funktio on selvä: se on yhden ihmisen vilpitön mielipide arvosteltavasta teoksesta. Arvion sisällön konsepti on suomalaisessa rockmediassa kuitenkin vaihteleva. Jotkut pysyvät tiukasti asiassa, mutta kun lukee lyhyitä arvosteluja, joissa kriitikko kirjoittaa puoleen väliin asti kolumnia ja siirtyy sitten arvostelemansa levyn kimppuun, alkaa kaivata huolellisesti ja tasaisesti kaikille levyn julkaiseville artisteille jaettua kunnioitusta. Tykätä ei tarvitse, mutta intensiivisen kappaleiden analysoinnin tulisi olla poikkeuksetta lähtökohta. On myös huomionarvoista, että kenties arvostetuin pitkän linjan musiikkitoimittajamme Ilkka Mattila ei ole tavannut ampua artisteja alas raflaavilla iskulauseilla, vaikkei pitäisikään levystä. On mahdollista sekä olla kriittinen että kunnioittaa musiikintekijöitä.

Joskus artistin persoona on niin sidoksissa levyn musiikkiin, että arviossa on relevanttia kertoa asiantuntevasti muusikon yksityiselämästä. Mutta kun arvostelija tekee arvailuja taiteilijan elämäntilanteesta tai psykoanalysoi koko yhtyettä, hän epäonnistuu. Psykiatria ei sovi levyarvioihin. Tämä ajatus heräsi joitain kuukausia sitten, kun toimittaja Oskari Onninen pudotteli Nuorgamissa melkoista terapiaa Pariisin Kevät -yhtyeelle, ja bändin kosketinsoittaja Ilari Kivelä päivitti Facebookiin arvion aiheuttamat tunnereaktionsa.

En keksi mitään ärsyttävämpää kuin levyarvostelijan, joka uskoo olevansa hyvä kirjoittaja ja jakelee tähtipussistaan tuomioita artisteille omasta mielestään älykkäillä ja lennokkailla sarkastisilla lauseilla. Vielä 2000-luvun taitteen Soundi-lehdissä nuoret Apulannan ja Klamydian jätkät vittuilivat surutta tällaisille kriitikoille. Uudet bändit ovat varovaisempia. Cheekillä sentään oli pokkaa antaa dissaajalle porttikielto. Jokainen artisti tehköön rauhassa omaa viiden tähden taidettaan.

(Kuva: Ville Malja)

Kuukausi sitten käynnistetty parhaan rockvalokuvan etsintä on edennyt toiseen vaiheeseen. Nyt on teidän tehtävänne auttaa meidän ammattilaisraatiamme parhaan kuvan valinnassa. Olemme tehneet esivalinnan, eli tarkan puntaroinnin perusteella kelpuuttaneet sadoista tulleista kilpailukuvista parhaat jatkoon. Ne löytyvät alta.

Katso kuvat tarkasti läpi ja kerro, mikä on mielestäsi paras.

Paras kuva palkitaan upealla Olympus OM-D E-M10 -digijärjestelmäkameralla. Lisäksi arvotaan valikoima Decendon lahjoittamia valokuvauskirjoja.

Äänestysaikaa on maanantaihin 5.5. saakka. Voittajakuva julkistetaan Soundissa 5/2014!

Äänestysnappi löytyy kuvien lopusta.

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26.

27.

VALITSE OMA SUOSIKKIKUVASI

Presidentintekijät-dokumentin ansiosta "basistin viitan" niskoiltaan karistanut Tuukka Temonen (ex-Apulanta) on julkaissut näyttävän "En ole basisti" -videosarjan.

Ex-basisti kirjoittaa alustukseksi: "Minusta riippumatta pari asiaa kuitenkin tapahtui kevättalvesta 2014. Jollain paloi puuro pohjaan ja sen jälkeen kukaan ei enää puhunut basistista. Sain kuin vahingossa päämääräni toteutettua. Muutuin yhdessä yössä basistista ohjaajaksi. Samalla kun muuttuu uskottavaksi ohjaajaksi, menettää sen, mikä punkmuusikkona olemisessa on parhainta. Basistina saa olla juuri niin höhlä kuin haluaa. Vakavasti otettavilta yhteiskunnallisilta ohjaajilta taas oletetaan kuulevan järkeviä lausuntoja."

Koko teksti ja vähän muutakin löytyy täältä. Niin ja joo: tässä kohdassa lienee suhteellisen turvallista veikata, ettei Temosta tulla enää koskaan näkemään Apulannan riveissä...

Temosen bassonmurskajaiset näyttävät tältä:

Apulanta pääsee kirjan kansien väliin. Ari Väntäsen kirjoittama Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta ilmestyy 7. elokuuta. Lokakuussa orkesteri taas julkaisee kokoelma-albumin.

- Kirjaa lukiessa naurattaa ääneen ja tarinaa seuraaminen on innostavaa, vaikka tapahtumat kertovat omasta bändistämme, sanoo kitaristilaulaja Toni Wirtanen.

Apulannan perinteinen kesäkiertue starttaa Kaarinan Saaristo Openista 6. kesäkuuta ja etenee seuraavasti:

21.06. Jämsä, Juhannus Himosfestival
04.07. Kajaani, Kainuun musiikkijuhlat
05.07. Nivala, Tuiskula
07.07. Aitoo, Aitoon Kirkastusjuhlat
11.07. Koria, Pioneerifestivaali
12.07. Jyväskylä, Suomipop festivaali
17.07. Tampere, Tammerfest
18.07. Eura, Sieravuori
19.07. Lappeenranta, Rakuunarock
23.07. Turku, DBTL
24.07. Seinäjoki, Vauhtiajot Race & Rock Seinäjoki
25.07. Lieksa, Vaskiareena
26.07. Oulu, Qstock 2.8. Tikkurila, Tikkurila festivaali
09.08. Pori, Porispere
16.08. Lahti, Isojano

Apulanta on ilmoittanut vaihtavansa basistia - toisin sanoen Sami "Parta-Sami" Lehtinen jättää tehtävänsä heinolalaisbändissä. Yhtye lupaa esitellä uuden jäsenensä Kaarinan Saaristo Open Airissa 6. kesäkuuta.

Ex-Apulanta-herra Tuukka Temostahan olisi voinut vaikka veikata "paluumuuttajaksi", mutta mieshän tuhosi juuri bassonsa... Lisää aiheesta täällä.

Apulanta kertoo miehistönvaihdoksesta seuraavalla tavalla:

"Yhteistoimintaneuvottelujen seurauksena Sami Lehtinen jättää tehtävänsä yhtiön matalataajuusosaston projektijohtajana. Lehtinen aloitti yhtiön palveluksessa vuonna 2001 toimien keskiääniääniosaston lisäsisällöntuottajana. Vuonna 2005 Lehtinen siirtyi yhtiön sisällä matalataajuusosaston projektijohtajaksi. Toimessaan Lehtinen oli edesauttamassa Apulanta Oy:n ennätyksellistä 21 singlelistan ykköspaikan saavuttamista, sekä kohoamista vaikutusvaltaiseksi superyhtyeeksi ja alan kiistattomaksi menestystarinaksi. Lehtinen jatkoi toimessaan vuoden 2014 toukokuuhun asti. Lehtisen uran varrelle mahtuu yli 10 kulta- ja platinalevyä. Käytännön kenttätyöpäiviä Lehtiselle ehti kertyä useita satoja. 

Sekä Lehtinen että Apulanta Oy ovat sopineet ratkaisusta hyvässä yhteisymmärryksessä.

- Suunnanmuutoksen myötä kapasiteettini painottuu uusiin haasteisiin, Lehtinen kommentoi.